Kukkia, kirja, kotia ja kuulumisia

Jos koti (tai elämä) tuntuu valjulta, yksi asia toimii aina: värikkäät kukat. Olen alkanut laittaa niitä makkariinkin, kun pinkki sopii niin kivasti tuon tummanvihreän seinän kaveriksi – ja koska ilman jotain väriläiskää se näyttää hieman kolkolta. Pienet asiat tekevät usein ison eron, sanon vaan.

Makkarin sisustus on muutenkin hieman edennyt. Meillä on nyt pellavainen päiväpeitto ja sain makrameen seinälle. Lisäsin myös tuon kukkatyynyn. Ilman sitä sänky on ehkä vähän tyylikkäämpi, mutta jotenkin hitusen valju. Joten näin meillä. Enää puuttuu sängynrunko ja -pääty, mutta pikkuhiljaa.

Viihdyn metsässä, joten on aika luonnollista tykätä sieltä peräisin olevista asioista. Sain testiin tämän Moi Forestin Metsäpöly-voiteen. Ihollahan on mikrobiomi eli valikoima erilaisia bakteereja sun muita pieneliöitä, jotka suojaavat sitä ulkomaailman ärsykkeitä ja pahisbakteereja vastaan sekä auttavat sitä toimimaan mahdollisimman hyvin.

Aina tuolla mikrobien puolustusmuurilla ei kuitenkaan mene kovin hyvin, ja silloin voi seurata iho-ongelmia. Metsäpöly sisältää mikrobiuutetta, joka vahvistaa tutkitusti mikrobiomia. Sitä voi käyttää kaikille kuiville ihoalueille päivittäin.

Nanaa on tietenkin edelleen kauhea ikävä. Tuntuu absurdilta, ettei sitä enää ole. Yksi asia, jota olen vähän tähän liittyen viime aikoina miettinyt (taas) on se, että täällä oikeasti kannattaa elää omalla laillaan, viis muiden mielipiteistä.

Ehkä konkreettisesti tämä näkyy nyt tulevan kotimme sisustuksessa. Olin ajatellut, että siitä tulee sellainen täydellinen klassinen aikuiskoti, mutta olen kääntämässä kelkkani aika täysin.

Olimme eilen keittiösuunnittelussa ja suunnitelmani valkoisesta keittiöstä marmorin ja messingin kera lensi ainakin tältä erää roskakoriin (mieleni saattaa vielä muuttua, joten suokaa se, jos niin kävisi). Nyt visioissa on jotain paljon rouheampaa, vähän teollisuushenkistä, eikä lainkaan klassista. Kuvia tulee sitten joskus, kun on jotain näytettävää.

Olen muuten katsellut ehkä vähän liikaa Remppa vai muutto Vancouver -sarjaa. Jillian Harrisin suunnittelemat kodit ovat ihan liian ihania – ja klassisia ja isoja (kanadalaiset: emme selviä mitenkään, kun meillä on vain 200 neliötä ja ainoastaan kaksi kylppäriä ja makuuhuoneen yhteydessä ei ole edes suihkua….terkut vaan täältä 55-neliön kaksiosta Suomesta) ja usein vanhoja, toisin kuin meidän tuleva moderni puutalomme, jossa on muistaakseni 92 neliötä. Rakennuslupaa ei ole vieläkään, joten sitä odotellessa.

Lopuksi vielä kirjakuulumisia. Olen halunnut nyt lukea vain koukuttavia opuksia, jotka vievät ihan muihin maailmoihin. Lucinda Rileyn Vaarallinen kirje on juuri sellainen. Se on taattua Rileya eli historiaa, rakkautta ja mysteerejä, mutta oikeastaan tämä on kyllä dekkari. Ja juoni on melkoisen korkealentoinen, mutta hyvin viihdyttävä. Kirja on arvostelukappale, kiitos.

Kirjahaaste on jonkin verran edennyt (muistatteko vielä, että ajattelin lukea aika paljon tänä vuonna?).

Erityisesti tykkäsin kahdesta arvostelukappaleesta, nimittäin Ildefonso Falconesin Sielujen maalarista ja Victoria Hislopin Ne, joita emme unohda -kirjasta. Toinen kertoo Barcelonan historiasta 1900-luvun alussa, toinen Kreikan lähihistoriasta toisesta maailmansodasta alkaen. Kumpikin oli huippuhyvä!

Lisäksi olen tänä vuonna lukenut:

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani – murhia, bileitä ja komeita miehiä Pietarissa

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge – tiukka rouva elelee mukavan miehen kanssa

Maja Lunde: Mehiläisten historia – mitä tapahtuu, kun mehiläiset katoavat?

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän – rakkautta, muotia ja draamaa Pariisissa

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina – lapsi katoaa Napolissa

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä – tyttö aikuistuu Napolissa

Michelle Obama: Minun tarinani – ei ehkä tarvitse selityksiä?

Patrick Rotfuss: Name of the wind – teinipoika seikkailee demonien ja taikuuden keskellä

Cathy Kelly: Perhesiteitä – hyvän mielen kirja tv-kokin elämän iloista ja suruista

Camilla Läckberg: Kultahäkki – naisen kosto on kamala

Camilla Läckberg: Hopeasiivet – naisen kosto on edelleen kamala

Voi olla, että tuo 52 kirjaa vuodessa ei nyt ihan täyty, mutta ei sen väliä. Pääasia, että on viihdyttävää luettavaa, ja sitä on kyllä ollut. Kivaa vappuviikkoa!

Vai olisiko sittenkin parempi näin?
Continue Reading

Makuuhuoneen remontti

Ensin ajattelin, että on tosi hyvä idea maalata makuuhuoneen seinä tummanvihreäksi.

Sitten ajattelin, että hitsi, mitä tuli tehtyä, ja meinasin jo peittää sen beigellä.

Kun sitten saatiin sisustus paikoilleen, ajattelin, että on se sittenkin aika ihana ja saa jäädä.

Ja sitä myöten makkarin remontti alkaa olla valmis. Siitä tuli niin kiva, että voi olla, että uuden kodin makuuhuoneeseen tulee aikanaan samoja elementtejä.

Tummanvihreä seinä oli oikeastaan unelmani jo edellisessä kodissa, mutta sinne en uskaltanut sitä toteuttaa. Nyt tuli kokeiltua, ja on se tosi tunnelmallinen ja rauhoittava, varsinkin yhdistettynä valkoisiin lakanoihin ja lämpimään vaaleaan puuhun.

Meillä on ajatuksena hankkia vielä sängynrunko ja pääty, mutta olen vähän kahden vaiheilla niiden kanssa. Muutto ja tavaroiden raahaaminen portaita pitkin (täällä ei ole hissiä) on sen verran hyvässä muistissa, että mietin, josko sen sängyn hankkisi vasta sinne paritalon puolikkaaseen ja nukkuisi nyt vuoden patjoilla (itsehän olen nukkunut lattialla viimeiset kuusi vuotta, mutta Mikan mielestä ihmisellä pitää olla sänky…).

Mitä sitten teimme täällä?

Maalasimme kaikki seinät ja katon. Vihreä seinä on Tikkurilan Ficus.

Vaihdoimme lattian. Uusi lattia on Vinyylilattiakaupan Ohra.

Hankimme uuden rottinkikaapin, jonka sisään piilotin ilmanpuhdistimen. (Mika ei suostunut luopumaan siitä ja itse en suostunut katselemaan siitä. Esteetikon ja diplomi-insinöörin yhteistyön tulos: puhdistin sai jäädä, mutta se piilotettiin katseilta.)

Ja sitten tietenkin sisustin vähän…

Kalusteet ovat vanhoja kaappia lukuun ottamatta. Yöpöytänä toimiva penkki on Pentikin. Pöytävalaisin on Innoluxin Kupoli. Kattovalaisin Ikean. Pellavalakanat Familonin. Matto Sukhin. Rottinkikaappi Bloomingvillen ja ostettu Vekestä. Vaaterekki Granitin.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Instagramissa

Continue Reading

Missä sitä asuisi (= millaista elämää tahtoisi elää)?

Olemme vähän miettineet poikaystävän kanssa, että mihin oikein muuttaisimme, jos jossain vaiheessa hankimme yhteisen kodin. Se on saanut pohtimaan, millaista elämää oikein haluan elää. Asuinpaikka ja koti ei nimittäin ole vain fyysinen tila, se on ennen kaikkea henkinen paikka. Kyse on pohjimmiltaan siitä, mitä arvostaa ja missä tuntee olonsa kotoisaksi: kuka sitä oikein on.

Toki asunnon ja asuinpaikan valintaan vaikuttavat isosti myös resurssit, mutta sitten, kun budjetti on selvillä, voi alkaa katsella sen puitteissa erilaisia vaihtoehtoja. Haluaisiko sitä ihanan kerrostalokolmion läheltä keskustaa? Vai kenties paritalonpuolikkaan Espoosta? Mikä on tärkeää? Se, että lähellä on luontoa ja tilaa? Vai se, että lähellä on kahviloita ja kauppoja?

Ei pidä unohtaa ihmisiäkään. Voi olla tärkeää, että samoilla kulmilla asuu tyyppejä, joilla on samanlaiset arvot ja kiinnostuksen kohteet, jotta tuntee kuuluvansa paikkaan.

Näine mietteineni olen siis melkoisen sekaisin. Toisaalta olen rakastanut asua hieman keskustan ulkopuolella ja erityisesti saarilla: Lauttasaari ja Kulosaari veivät kumpikin aikoinaan sydämeni, ja kummastakaan en tahtonut muuttaa pois – ja sitten muutin, koska se vain oli järkevää. (Kulosaaressa asuin vuokralla ja Larussa 19 neliön yksiössä.)

Toisaalta rakastin myös sitä pientä rivaripihaa, joka minulla joskus oli, vaikka muuten en oikein viihtynytkään kyseisellä pientaloalueella Myllypurossa.

Ja tietenkin sisälläni asuu ikuisesti pala espoolaista. Luulen, että paikka, missä on syntynyt ja kasvanut, kulkee aina jollain tavalla mukana ja ehkä vaikuttaa siihen, minkälaisessa paikassa tahtoisi asua. Joko niin, että kaipaa sinne takaisin. Tai niin, että ei missään nimessä tahdo.

Olen ajatellut, että Espoo on henkinen kotini. Ei se merenranta-Espoo, Westendit sun muut, joka monelle tulee ensimmäisenä Espoosta mieleen. Ei se, vaan Keski- ja Pohjois-Espoo, missä oli muinoin isoja tiluksia ja kartanoita, mutta nykyisin enemmän sellaisia rauhallisia pientaloalueita. Se Espoo, mistä on lyhyt matka Nuuksioon, mutta lähes tunnin bussimatka keskustaan. Sieltä olen kotoisin, ja siellä oli hyvä asua.

En kuitenkaan tiedä, olenko vielä valmis moiseen paikkaan vai vetääkö vereni sittenkin enemmän kaupunkiin. Käpylä, Kumpula, Arabia, saaret, Haagat. Olisiko jossain niistä tuleva kotini?

Olen viettänyt aika paljon aikaa Oikotiellä, ja voin kertoa, että se on aika koukuttavaa. Sitä voi kuvitella itsensä monenlaiseen kivaan kotiin. Uuteen moderniin pelkistettyyn asuntoon. 1950-60-lukujen kerrostaloon. 1970-luvun paritaloon. Jokainen näistä voisi olla ihana.

Toki puitteiltaan ja tyyliltään ehdottomasti ihanin olisi sellainen vanha arvotalo jostain 1900-luvun vaihteen tienoilta. Vaan niitä ei juuri sijaitse siellä, missä tahtoisin asua. En oikein tiedä, miten viihtyisin kahden ison koiran kanssa jossain Etelä-Helsingissä (toisaalta Töölö kyllä saattaisi toimia), koska kaipaan lähelleni hyviä ulkoilumaastoja ja luontoa (enkä näitä mummokoiria varmaan edes raaskisi kaupunkiin muuttaa). Se on varmaan tuo espoolainen minussa. Olen koko elämäni asunut suhteellisen lähellä keskustaa, mutten koskaan ihan siellä. Olen tottunut asiantilaan, enkä oikeastaan kaipaa muutosta siihen. Ehkä joskus mummona sitten.

Sitä ennen pitäisi kuitenkin rikastua. Jos miettii, mitä esimerkiksi 400 tonnilla saa (se on mielestäni kuitenkin aika iso summa rahaa), niin vaihtoehto on vaikka 50 neliötä kerrostalosta Töölöstä tai sadan neliön uusi paritalonpuolikas pihan kera Espoosta. Itse ajattelen myös, että vähintään kolmio olisi kiva, jos asuu jonkun muunkin kuin koirien kanssa. Alan olla jo sen ikäinen.

Muuttaminen (tai sen harkitseminen) on jännä juttu, sillä asunto on sekä järjen että tunteen asia. Ei kannata ostaa mitä tahansa ihanuutta, jos siinä on vaikka kovat asumiskustannukset tai se on vain ihan liian pieni. Mutta pelkällä järjelläkään asuntoa ei voi hankkia: sen pitää tuntua omalta, sellaiselta, että siellä voi viettää hyvää elämää, sen pitää tuntua kodilta.

Kuvat ovat keskiviikon lenkiltä Käpylä-Kumpula-Vanhankaupunginkoski -akselilta. Voisin helposti nähdä itseni asumassa näillä huudeilla.

PS. Nyt saa paljastaa kaikki ihanat alueet pääkaupunkiseudulla!

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Teos, jonka kuului tulla luokseni – ja TAULUARVONTA

Kaupallinen yhteistyö: Heidi Jeskanen

Kun taitelija Heidi Jeskanen otti yhteyttä Instagramissa ja kysyi, haluaisinko taulun vastineeksi somenäkyvyydestä, ei tarvinnut paljon miettiä. Olen nimittäin toivonut pitkään, että jossain vaiheessa saisin seinälleni uniikin, abstraktin, pastellisen taideteoksen.

Ja niin sitten sain.

Kutsukaa hörhöksi, mutta uskon todella vetovoiman lakiin ja manifestointiin. Olkoon tämä taulu jälleen yksi todiste niistä.

Mikä parasta, tämä taideteos nimeltään Pumpuli sopii aivan täydellisesti kotini värimaailmaan. En olisi osannut parempia värejä valita, vaikka olisin yrittänyt. Tuntuu, että tämän teoksen kuului tulla luokseni.

Heidi on muuten ihan mieletön tyyppi, jolla on ihana, vähän boheemi tyyli. Meillä luisti juttu heti, kun hän tuli näyttämään tauluja ja mallailimme niitä seinälleni.

Mikä hauskinta, Heidikin sanoi, että hänellä oli ihana fiilis, kun hän lähti luotani, sillä hän tiesi, että tämä taulu kuuluu minulle.

Heidi on itseoppinut intuitiivinen taidemaalari, joka alkoi maalata enemmän tultuaan äidiksi viisi vuotta sitten. Hän koki silloin hyvin vahvasti, että haluaa purkaa omia suuria tunnetilojaan värien ja muotojen kautta.

”Maalatessani luotan täysin tunteeseeni ja sydämeeni. Maalaan mihin muusat minua sillä hetkellä vievät. Rakastan leikkiä väreillä ja pienillä yksityiskohdilla”, Heidi sanoo.

Hän hakee inspiraatiota luonnosta, rakennuksista, elämän kauneudesta ja naiseudesta. Hän elää hyvin visuaalisesti, mikä näkyy myös teoksissa. Heidi maalaa täysin abstraktia taidetta sekä myös hieman esittävää, tunnetiloista riippuen.

”Kaikki teokset on maalattu suurella tunteella ja rohkeudella heittäytyä unelmiin ja elämään. Maalaaminen antaa minulle hyvin paljon lohtua, rauhaa ja energiaa.”

Heidi maalaa Tuusulassa ja hänen teoksiaan nähtiin myös tämän vuoden Asuntomessuilla Dekotalo Ruutin seinillä.

Kuten Heidin Instasta näkee, hän maalaa sekä tällaisia pehmeämpiä pastellisia tauluja, joita itse rakastan, sekä voimakkaampia ja tummempia teoksia.

Nyt teillä on mahdollisuus voittaa omaksenne Heidin taideteos. Hänen Instagram-tilillään on parhaillaan arvonta, jossa Heidi arpoo ihanan, pastellisen 30 cm x 30 cm kokoisen taulun nimeltä Luonnon herkkyys. Arvontaan voi osallistua seuraamalla Heidiä, tykkäämällä arvottavan taulun kuvasta ja tägäämällä mukaan ystävänsä. Arvonta on voimassa 10.9.2020 asti. 

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Miten viherkasvit saa pysymään hengissä?

Miten viherkasvit saa pysymään hengissä? Miten viherkasveja kannattaa hoitaa?

Aina välillä joku kysyy, miten saan viherkasvini pysymään hengissä. Tai vähintäänkin päivittelee, ettei itse ole mikään kasvikuiskaaja. No, en ole minäkään.

Täällä asuu melkoinen määrä kasveja – oikeastaan sen verran paljon, että olen viherkasvien ostokiellossa. 37,5 neliöön mahtuu nimittäin rajallinen määrä elämää, vaikka periaatteessa ajattelenkin, ettei kasveja voi koskaan olla liikaa.

Mutta asiaan. Suurin osa kasveistani on aika vanhoja, eli olen onnistunut pitämään ne hengissä vuosia. En moneen vuoteen edes muistanut (tai saanut aikaan) vaihtaa kasveilleni tuoreita multia, ja silti ne vain porskuttavat. Salaisuus?

Näin viherkasvit saa pysymään hengissä:

1 Kiinnitä huomiota. Kasvit, kuten kaikki muukin elollinen, tarvitsevat huomiota. Niille ei tarvitse jutella, mutta niiden kuntoa kannattaa vähän tarkkailla. Jos joku riiputtaa lehtiään, se tarvitsee luultavasti vettä. Jos jonkun lehdet käpristyvät ruskeina, se on ehkä liian paahteisella paikalla. Jos joku tiputtelee lehtiään, kannattaa ottaa Google avuksi. Onnistuin keväällä melkein tappamaan vanhan rahapuuni, joka on elellyt kanssani jo monta vuotta. Yhtäkkiä sille vain tuli sulkasato. Googlasin ja keksin, että olen tainnut aivan ylihoitaa toista, ja valoakin on ehkä liian niukasti. Niinpä siirsin sen mukavan valoisaan paikkaan parvekkeelle ja laiminlöin sinne. Heti alkoi piristyä.

2 Älä ylikastele. Empiiristen tutkimusteni perusteella useimpia kasveja kannattaa kastella noin kerran viikossa. Liika kastelu hukuttaa ne, ja yleisin syy kasvien kuolemaan onkin juuri se. Laita kalenterimuistutus, jos et muista kastella säännöllisesti.

3 Tutustu käyttöohjeisiin. En noudata tätä neuvoa teknisissä laitteissa, mutta kasveissa kylläkin. On näet kasveja, joihin kerran viikossa -kastelumenetelmä ei päde. Täälläkin asuu niitä muutama: kahvi ja kultapalmu tarvitsevat runsaammin vettä, rahapuu ja joulukaktus harvemmin.

4 Kehitä indikaattori. Kultapalmu ei saisi kuivahtaa, mutta siitä on vaikea nähdä, milloin se tarvitsee lisää vettä. Niinpä kastelen sen aina, kun sen vieressä sijaitseva kahvipensas alkaa riiputtaa lehtiään. Siitä nimittäin tietää, että nyt kahvi on janoinen (tapahtuu ainakin pari kertaa viikossa) ja samalla on helppo kastella toinenkin vaativa asukas.

5 Valitse kasveja, joiden kanssa tulet juttuun. Ainoat kasvit, jotka yleensä aina tapan, ovat kaktukset. Kastelen niitä ihan liikaa. Joulukaktus on ainoa kaktus, joka on selvinnyt kanssani pitkään ja sekään ei kyllä ole mikään perinteinen kaktus. Uusia kaktuksia en aio hankkia.

Varmaan sanomattakin selvää, että jos olet hajamielinen kukkien hoitaja, paljon hoivaa vaativat yksilöt eivät ole paras valinta.

Oman kokemukseni mukaan yksi helpoimpia hoidokkeja on palmuvehka. Minulla on sellainen jättimäinen yksilö, joka on asunut kanssani ainakin kymmenen vuotta, luultavammin 15. Muutama vuosi sitten vaihdoin sen ensimmäistä kertaa isompaan ruukkuun ja samalla se sai tuoreet mullat. Ihan hyvin tyyppi oli voinut siihenkin asti, mutta uuteen ruukkuun päästessään se villiintyi täysin ja otti hurjan kasvupyrähdyksen. Se pärjää myös melko varjoisissa olosuhteissa, eikä sitä tarvitse kastella usein.

6 Suihkuttele. Suihkutan kasvit kerran viikossa. Useimmat kasvit tykkäävät siitä.

7 Vaihda mullat keväällä. Itse en aina muista, mutta kasvit kyllä nauttivat siitä.

8 Lannoita kasvukaudella eli keväällä, kesällä ja syksyllä aina välillä. Itse sekoitan kasteluveteen lannoitetta toisinaan, en kylläkään kauhean usein. Talvella kasvit lepäävät, silloin niitä ei kuulu lannoittaa.

9 Älä luovuta. Moni kuoleman kielissä oleva kasvi voi vielä toipua hyvällä hoidolla. Ja jos kasvi riiputtaa lehtiään, se piristyy usein ihan vain kastelemalla. Tällainen kasvi on esimerkiksi viirivehka.

10 Totuta kasvit uuteen lämpötilaan. Jos siirrät viherkasvit kesäksi parvekkeelle, totuta ne vähitellen sisälämpötilaan syksyllä. Eli siirrä ne yöksi sisään ja päiväksi ulos ainakin viikon ajan tai pidempäänkin. Jos siirrät ne suoraan viileästä lämpimään, voi käydä hassusti.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Muottiin mahtumaton

Olen miettinyt sitä, kuinka kätevää olisi, jos pystyisi pysymään somessa vain yhdessä aiheessa. Valitsisi luonnon, sisustuksen, tyylin, ruoan, vastuullisuuden, koirat tai reissut, ja pysyisi sitten siinä. Erityisesti Instassa yhden asian tilillä olisi helpompi menestyä, eikä blogissakaan varmaan olisi haittaa, jos brändäytyisi jonkin aiheen asiantuntijaksi. Hakukoneet ja algoritmit tykkäisivät, ja niin ehkä monet seuraajatkin.

Ja ymmärrän sen hyvin. Itsekin seuraan tyytyväisenä monia vaikuttajia, jotka keskittyvät vain yhteen asiaan. Silloin ei käy niin, että odotan kuvaa ihanasta kodista ja saankin nähdä kuvan koirasta. Ei tule pettymyksiä, vaan saan vastinetta odotuksilleni.

Paha vain, että itse en empiiristen tutkimusteni perusteella pysty tuottamaan sisältöä vain yhdestä aiheesta. Olen kyllä yrittänyt, mutta jaksan noin viikon, ja sitten rikon hienon strategiani ja julkaisen kuvan jostain, mikä juuri sillä hetkellä innostaa. Tiedän, ettei pitäisi, mutta teen sen silti.

Olen yksinkertaisesti kai liian generalisti, kiinnostunut aina monesta asiasta yhtä aikaa, haluton valitsemaan niistä vain yhtä.

Siksi kuvaan ja kirjoitan mielestä, tyylistä, vastuullisuudesta, kodista, koirista, rahasta, matkoista…elämästä. Sillä nuo kaikki kuuluvat elämääni, eivätkä ole ruudun ulkopuolella mitenkään ristiriidassa keskenään.

Vierastankin kovasti ajatusta, että minun kannattaisi keskittyä niistä yhteen tai mahtua johonkin muottiin, edes somessa.

Mistä päästäänkin siihen, että kannattaisiko se todella, jos ei koe yhteen asiaan keskittymistä omakseen? Kannattaako sisältöä tuottaa (tai elämäänsä elää) muiden odotusten mukaan, jotta tekisi muut tyytyväisiksi, jotta olisi mahdollisimman suosittu – ja jotta saisi myös mahdollisimman paljon taloudellista hyötyä?

Se oli joku kuuluisa jenkkivaikuttaja, joka podcastissaan pohdiskeli aihetta. Siis juuri sitä, että millaista sisältöä ilmoille kannattaa tuupata. Häntä oli neuvottu, että toisenlainen lähestymistapa houkuttelisi enemmän seuraajia. Että hänen kannattaisi tuottaa enemmän sisältöä, jota seuraajat haluavat.

Alkoiko hän tuottaa sitä? No ei. Sillä jos toimii ensisijaisesti muiden odotuksista käsin, silloin hylkää luultavasti osan itseään – ja tekemisestä saattaa kadota ilo ja innostus, kun ei tee sitä, mitä itse tahtoisi tehdä. Ja jos kuuntelee aina muita ja tuottaa muiden odotusten mukaista sisältöä, silloin maailmasta voi jäädä uupumaan jotain uniikkia, jonka sinä voisit antaa, mutta jota kukaan toinen ei voi tänne tuoda.

Lopulta muiden odotuksista käsin toimiminen ei myöskään ehkä jaksa motivoida kovin pitkälle. Minua se ei ainakaan kauheasti innosta paikassa, jonka alkuperäinen tarkoitus (ja hyvä sellainen) oli olla oma luova tilani, jonne tallennan hyviä hetkiä, elämää ja ajatuksia, jotka inspiroivat minua.

Tahdonkin uskoa, että somessa, niin täällä blogissa kuin Instassakin, on edelleen ja vastakin tilaa muillekin kuin tarkkaan hiotulle sisällölle ja henkilöbrändeille. Sellaisille matkamuistoille ja peiliselfieille, sille, että välillä voi sanoa jotain sydämestään ja välillä olla ihan kepeä, tilaa vaihtelulle,

tilaa elämälle. 

Ja jos se tarkoittaa huonompia lukuja tai vähemmän seuraajia, sitten niin on. Pysyn lopulta mieluummin itsenäni kuin myyn sieluni somelle.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Lomasta, fomosta ja somesta

Muistelen, että Saku Tuominen kirjoitti Hyvä elämä, lyhyt oppimäärä -kirjassaan siitä, miten aikuisena monen unelmat typistyvät. Sitä unohtaa isot haaveensa ja alkaa unelmoida, että ehtisi joskus lukea kirjan rauhassa.

Mietin tätä, kun istuin jälleen parvekkeella kirja kädessä ja toivoin, että voisin vaikka tehdä töitä. Hyvä kirja, ei siinä mitään, mutta kun jo monena päivänä ehtinyt lukea kirjoja rauhassa, sitä voi muuttua levottomaksi. (Kirjan lukeminen ei taida olla unelmani.)

Tämä tunne seuraa minua usein lomilla: koen kalvavaa levottomuutta, enkä oikein tiedä, mihin tarttua. Vaikka buuttaan mieluusti arjessa aivoni katsomalla Netflix-maratoneja, en selvästikään oikein pidä joutenolosta, jos se jatkuu useamman päivän.

Taisi olla kesälomani neljäs päivä, kun huomasin, että olen levottomuuden lisäksi ahdistunut, ja tuo ahdistukseni on suoraa seurausta liiasta vapaa-ajasta. Liikaa aikaa ajatella toisin sanoen, se ei välttämättä tee ihmiselle hyvää.

Noiden neljän päivän kuluessa olin selaillut Instagramia ja nähnyt upeita kuvia sieltä sun täältä. En ahdistunut noiden kuvien sisällöstä. Tiedän, että iso osa niistä on täysin lavastettuja. Ne täydelliset kuvat eivät yleensä synny sattumalta, hetkessä. Ne on harkittu, suunniteltu, ehkä jopa stailattu.

Ei, en ahdistu siitä, että jollain näyttää Instassa olevan hauskempaa kuin minulla. Ahdistun siitä, että Insta on niin täynnä täydellisen näköistä sisältöä, että  lamaannun. Se saa tuntemaan huonommuutta ja ajattelemaan, etten tahdo julkaista mitään, koska kuvani eivät ole tarpeeksi hyviä.

Ehdottomasti ensimmäisen maailman ongelma tämä, mutta voi kuinka kaipaankaan niitä aikoja, kun saatoin vain räpsäistä puhelimella kuvan kauniista hetkestä, filtteröidä sen vahvasti ja julkaista siinä paikassa algoritmeista, sydämistä tai seuraajista välittämättä. Pitää sellaista kuvapäiväkirjaa.

Vaan mikä estää? Ego. Tämä on täysin egoni ongelma. Sen osan meistä, jolle on tärkeää, miltä elämämme näyttää ulospäin ja mitä muut meistä (tai vaikka visuaalisista kyvyistämme) ajattelevat.

Joten päätin palata vanhaan päätökseeni: pitää sitä kuvapäiväkirjaa.

Suunnilleen neljäntenä päivänä alkoi myös sataa. Ja tuulla. Yritimme lähteä päiväretkelle kansallispuistoon ja pikkukylään. Sääennuste lupasi sadetta. Se siitä retkestä.

Sitten suuntasimme veneelle aikomuksena seilata jollekin kivalle lähisaarelle, koska täällä ei satanut. Laiturissa puhalsi ilkeä viima, ensimmäiseksi oli vedettävä toppatakki päälle ja pipo päähän. Se siitä retkestä.

Menimme sen sijaan leffaan katsomaan Weathering with you -elokuvan. Taisi olla lomani kuudes päivä. Leffassakin satoi, se vähän lohdutti, mutta valitin silti, että ei kesäloman tällainen pitäisi olla, nyt kuuluu tehdä kaikkia niitä kivoja  asioita, joita ei arjessa ehdi.

Kärsin loma-fomosta eli paitsi jäämisen pelosta. Pelkäsin, että vietän lomaani väärin ja jossain muualla voisi olla kivempaa. Odotin lomaltani ihan kamalasti ja halusin tehdä siitä mahdollisimman hienon. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä suurista odotuksista yleensä seuraa…

Eilen katsoin Netflixiä, kun tajusin. On lomani kahdeksas päivä. Ja loma alkaa toimia.

Olin nimittäin tylsistynyt. Netflix ei kiinnostanut sitten yhtään. Urheilu ei kiinnostanut. Kirjan lukeminen ei kiinnostanut.

Tahdoin tehdä jotain aivoillani.

Ja juuri tähän lomaa tarvitaan. Kun kahdeksan päivää sitten aloitin loman, olin aika tyytyväinen, ettei kuukauteen tarvitse kirjoittaa mitään. En ollut erityisen uupunut, mutta tuntui, että aivoillani ei ollut siinä kohtaa oikein mitään ylimääräistä annettavaa.

Lomani kahdeksantena päivänä muistin taas, että rakastan kirjoittamista ja rakastan työtäni.

Ihmiselle tekee todella hyvää välillä tylsistyä. Luovuus nimittäin tarvitsee hetkittäin tylsyyttä. Jos on koko ajan kiire, luovuus menee lukkoon, eikä uusia ideoita synny.

Toisekseen joutenolo näyttää, miten oikeasti haluaa päivänsä viettää. Kun on lukenut tarpeeksi monta hyvää kirjaa, syönyt tarpeeksi monta aamiaista rauhassa, katsonut tarpeeksi leffoja ja vieraillut tarpeeksi monessa kivassa paikassa – silloin sitä alkaa kaivata toisenlaista tekemistä, hommaa aivoilleen ja luovuudelleen.

Tiedetään, olen ehkä maailman huonoin lomailija. Nyt loma jatkuu kuitenkin seikkailujen merkeissä, joten tylsistymiseni helpottaa. Instagram-ahdistustani yritän suitsia keskittymällä omaan juttuuni ja antamalla muiden ajatella ja tehdä, mitä he nyt ajattelevat ja tekevät.

Tämä on opetus, joka tuntuu seuraavan kannoillani jatkuvasti: älä keskity muiden mielipiteisiin, vaan omaan tekemiseesi. Siinä ajatuksessa on suurta viisautta, sillä lopulta ainoa, jonka tekemisiin voi täysin vaikuttaa, on jokainen itse.

Ihania kesäpäiviä!

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Matoista ja unelmista

Haaveilin ehkä sellaiset kuusi vuotta isosta itämaishenkisestä matosta. Nyt viimein ostin sen.

Ajattelen, että jos jostain asiasta, oli se sitten matto tai vaikka uusi työpaikka, on unelmoinut kauan, se kannattaa elämäänsä hankkia. Jos jokin asia kutsuu, sille ei pidä kääntää selkäänsä.

Uskon myös, että itselleen oikeat asiat tunnistaa siitä, että haaveet eivät hälvene ajan myötä. Unelmoin esimerkiksi vuosia vapaan kirjoittajan hommista, mutta heittäytyminen pelotti vietävästi. Se haave ei vain suostunut häipymään, joten lopulta sitten hyppäsin. Niin haaveet toteutuvat. Toteuttamalla. 

Maton kanssa kävi vähän samoin. Pitkään kitsastelin ja ajattelin, että pärjään ihan hyvin ilman itämaista mattoa. Vaan aina sellaisen nähdessäni huokailin kaivaten. Kuusi vuotta. No, nyt sitten vihdoin on matto. Haave toteutettu.

Kun menee kohti asioita, jotka kutsuvat, rakentaa pala palalta omannäköistään elämää. Ja kun toteuttaa pienen unelmansa, saa lisää itseluottamusta ja alkaa ajatella, että isommatkin unelmat on tehty toteutettaviksi.

Haaveiden toteuttaminen voi myös auttaa ymmärtämään, mistä todella pitää ja mitä oikeasti elämäänsä haluaa. Jos suunta on vähän hukassa ja pää sekaisin, voi olla lohdullista tietää edes, millaisen maton elämäänsä haluaa, olla varma jostain.

Niin oppii myös kuuntelemaan sydäntään ja luottamaan siihen. Kun oppii kuuntelemaan sisintään, vähitellen ne isommatkin toiveet sitten selviävät. Ja kun ne ensin selvittää, ne voi myös toteuttaa.

Ajattelenkin, että niin mattojen, työpaikkojen kuin ihmistenkin kohdalla olisi hyvä säännöllisesti kysyä: onko tämä hell yes? Jos kyllä, niin hienoa. Jos ei, niin sitten ehkä kannattaa vähän miettiä.

Olen itse hyvin uskollinen niille asioille, jotka nähdessäni olen heti tiennyt: me kuulumme yhteen. Sellaiset ihan kivat sen sijaan – no, niille ei aina voi ennustaa pitkää ikää. Sen tähden pyrinkin nykyisin tekemään hell yes -valintoja, kaikessa.

Uusi mattoni on myös palkinto. Palkinto siitä, että olen tehnyt pitkään kovasti töitä, päässyt tavoitteisiini ja ylittänytkin ne ajat sitten.

Kun saavuttaa jotain, kannattaisi, pitäisi, aina juhlia ja palkita itsensä. Se konkretisoi saavutukset ja motivoi puskemaan kohti seuraavia.

Ja elämässä nyt kannattaa muutenkin juhlia ja hemmotella itseään aina,

kun mahdollista.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Hyviä kirjoja, ajatuksia naiseudesta ja vähän todellisuuspakoa

Kaupallinen yhteistyö: Tammi

Olen elämässäni välittänyt monissa asioissa liikaa muiden mielipiteistä, mutta mitä viihteeseen tulee, olen aina osannut seurata omia mieltymyksiäni. Kirjojen, leffojen tai sarjojen ollessa kyseessä, en ole koskaan piitannut vähääkään siitä, ovatko ne jonkun toisen mielestä cooleja tai arvostettuja. Minulla on fiktiolle vain yksi kysymys: Viihdyttääkö se minua?

Elämässä tulee jokaiselle vastaan raskaita ja tylsiä asioita. On harmaita päiviä, ahdistavia uutisia, vaikeita tunteita, puuduttavaa arkea. Kun sukellan kirjojen maailmaan, haluan kauas siitä: kirjat ovat matkalippuni jonnekin muualle. Niiden siivin matkaan ajassa ja paikassa. Suosikkejani ovatkin aina olleet menneistä ajoista ja muista maista kertovat kirjat.

Syyllinen lienee äitini. Meillä oli kotona kirjahylly joka huoneessa, ja niistä löysin aarteen toisensa jälkeen. Erityisesti ihastuin historiallisiin romaaneihin, joista monet kertoivat naisista ja heidän kohtaloistaan. Näin päädyin Kaari Utrion ja kumppanien pariin jo varhain, eivätkä tiemme ole koskaan pitkäksi aikaa eronneet.

Mikään ei ole parempaa viihdykettä kuin uppoutuminen tunneiksi tai päiviksi hyvään kirjaan, joka kertoo ihan toisenlaisesta maailmasta kuin tämä, jossa nyt elämme. Ehkä se on todellisuuspakoa, ehkä vain tarvetta irrottautua hetkeksi ja antaa hyvän tarinan kuljettaa. Sillä juuri sitä nämä historialliset romaanit ovat parhaimmillaan: koukuttavia tarinoita, joita ei malta laskea käsistään.

Toisaalta ne ovat paljon muutakin. Olen oppinut Utrion, Kristiina Vuoren ja Pirjo Tuomisen  romaaneista valtavasti historiasta. Minusta on kiehtovaa kuvitella, millainen Suomi on ollut, miten ihmiset elivät ja miten kovin erilainen koko yhteiskuntamme ennen oli. Keveistä ja nopealukuisista kirjoistakin voi oppia paljon maailmasta.

Näitä kirjoja ei voi myöskään lukea kauhistumatta siitä, miten huonosti naisilla ennen meni. Vaikka maailma, eikä edes Suomi, ole vieläkään tasa-arvoinen, olemme kuitenkin taittaneet jo pitkän matkan tasa-arvoa kohti.

Suuren osan ihmisen historiasta nainen on nimittäin ollut miehen omaisuutta, eikä naisilla ole ollut aina kovinkaan paljon mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Huh, onneksi elämme tätä aikaa!

Vaikka nämä kirjat käsittelevät naisten asemaa ja rankkojakin asioita, pääosassa on kuitenkin viihtyminen ja hyvä tarina. Ne eivät ole synkkiä, ja juuri siitä itse nautin. Ei tarvitse pelätä, että kirja loppuu onnettomasti tai että siitä saisi painajaisia, vaan voi odottaa kiehtovaa matkaa toiseen aikaan.

Naisten aseman ja historian lisäksi isossa osassa näissä historiallisissa viihderomaaneissa on rakkaus. Ja vaikka siihen voi liittyä kaikenlaisia kiemuroita, yleensä lukija voi aistia rivien välistä lupauksen, että hyvin tässä vielä käy.

Näiden kirjojen sankarittariin onkin helppo samaistua, vaikkakin heidän maailmansa ja toimintatapansa eroavat valtavasti tästä meidän maailmastamme. Heidän kokemansa tunteet ovat universaaleja ja ajasta riippumattomia: he rakastavat, kapinoivat, pelkäävät, iloitsevat, surevat. Ihan niin kuin mekin. Elämän raamit vain ovat erilaiset.

Luin kolme Tammen uutuusromaania, joista jokainen kertoo naiskohtaloista vuosisatojen takaa.

Kristiina Vuoren Neitsytkruunu kertoo 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alun Ruotsista ja Suomesta. Sen päähenkilö on oikea historiallinen nainen, Anna Hansintytär Tott. Hän oli valtakunnan ylhäisintä aatelia, hänen isänsä oli Ruotsin valtaneuvos ja linnanherra ja äitinsä kuninkaan tyttärentytär.

Koska Anna on niin korkeaa syntyperää, hänen avioliittonsa solmitaan poliittisista syistä. Hän ei saa itse vaikuttaa puolisonsa valintaan mitenkään. Hän rakastuu mieheen, jota suku ei hyväksy, ja joutuu rakkauden ja politiikan heiteltäväksi.

Anna on kasvatettu tottelemaan ylempiään eli miestään ja sukulaisiaan, ja vaikka hänen sydämensä sanoo muuta, hän on aikansa lapsi, joka monessa asiassa noudattaa muiden toiveita omiensa kustannuksella. Toisaalta hänellä ei juuri ole vaihtoehtoa. Naisilla ei ennen useinkaan ollut.

Annan tarina on tosi mukaansatempaava ja jännittävä. Rakkaus on kirjassa isossa osassa ja sitä lukiessa toivoo, että Anna löytää lopulta onnensa ja kaikki päättyy hyvin.

Luin Neitsykruunun kahdessa päivässä, kun jäin siihen totaalisen koukkuun. Mahtava kirja!

Pirjo Tuomisen Vallasrouva kertoo jo naisten kannalta aika paljonkin valoisammista ajoista, eli 1800-luvun loppupuolesta, vaikkakin vapauteen on vielä pitkä matka. Se on jatkoa Opettajatar-romaanille, jonka päähenkilön Rosa Örnin tarina jatkuu tässä uudessa kirjassa.

Opettajattaressa Rosa oli pitkään hyljeksitty, sillä hänen maineellensa oli käynyt kalpaten. Se on nuoren naisen kasvutarina.

Vallasrouva kertoo sen sijaan aikuisesta Rosasta, hänen lapsistaan ja totta kai myös rakkaudesta. Yksi tärkeä teema Vallasrouvassa on naisten koulutus ja mahdollisuus itsenäistyä. Se ei 1800-luvun lopulla ole enää aivan mahdottomuus, mutta ei myöskään helppoa.

Pirjo Tuomisen kirjoissa on kiehtovaa se, että niiden loppuratkaisu ei ole itsestäänselvä toisin kuin esimerkiksi Utrion kirjoissa, joissa yleensä voi luottaa, että rakkaus voittaa. Tuomisen henkilöhahmot ovat syvempiä ja moniulotteisempia, ja heidän tunteensa epämääräisempiä. He tekevät elämässään itsenäisiä päätöksiä, eivätkä aina valitse rakkautta ja avioliittoa.

Kaari Utrion Vehkalahden neidot tapahtuu jälleen 1400-luvun puolivälin Suomessa. Sen kertoo kahden sisaruksen, Margareetan ja Hellekan tarinat. He ovat köyhää maalaisaatelia, ja heidän kohtalonsa on joko mennä naimisiin suvun hyväksymän miehen kanssa tai elää elämänsä luostarissa. He ovat miesten omaisuutta, ja heidän henkensä on miesten käsissä.

Mitä tapahtuu, kun toinen nai miehen, jota ei rakasta, ja toinen rakastuu mieheen, johon ei kannattaisi rakastua? Nykyisin sitä voisi erota, tulla järkiinsä ja etsiä uuden puolison tai elellä vaikka onnellisesti sinkkuna, mutta keskiajalla asiat eivät olleet yhtä yksinkertaisia. Silloin ei erottu, eikä vaihdettu miestä muuten kuin puolison kuollessa.

Vehkalahden neidot on Utrion vanhempaa tuotantoa vuodelta 1971, ja siitä on nyt otettu uusintapainos. Nämä Utrion vanhemmat kirjat käsittelevät usein keskiaikaa siinä, missä uudemmat keskittyvät noin 1800-luvun Helsinkiin. Nämä aikaisemmat teokset ovat mielestäni vähän roisimpia kuin uudemmat, jotka taas ovat kiehtovia kuvauksia Helsingistä ja sen seurapiirien elämästä. Kun keskiajasta kertovissa Utrioissa vaarassa on usein naisen henki tai ainakin hyvinvointi, 1800-luvun romaaneissa pelissä on enemmänkin maine. Molempia romaaneita suosittelen.

Jokainen näistä kirjoista on kiehtova tarina ja todellisuuspako hetkeksi jonnekin muualle. Sitä aina välillä kaivataan, tai minä ainakin.

PS. Instagramin puolelta löytyy illemmalla vielä arvonta, jossa sinä ja kaverisi voitte voittaa omaksenne valitsemanne kirjan näiden kolmen joukosta.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Kaikkeen tottuu, porkkanakakkupuuro ja hidastamisen retriitti

En tiedä, pitäisikö tällaista tunnustaa julkisesti, mutta minä tavallaan nautin tästä rauhasta. En tietenkään siitä, etten voi tavata ystäviäni, käydä ulkona syömässä tai edes kaupassa ilman ahdistusta, joka valtaa minut joka kerta, kun kävelen hyllyjen välissä ja mietin ysköksiä ja aivastuksia. En minä siitä nauti, ja suren niiden ihmisten puolesta, jotka joutuvat nyt oikeasti pelkäämään. Talouden tilakin toki huolettaa.

Mutta nautin siitä, että häly on hetkeksi tauonnut. Kun ei voi tehdä oikein muuta kuin olla kotona tai ulkoilla, elämä palautuu hieman yksinkertaisempiin uomiin. Olen viettänyt valtavasti aikaa metsässä, lukenut paljon enemmän kuin yleensä, vaikka normaalistikin minulla on aina kirja kesken, kokeillut uusia reseptejä ja kuvaillut kukkia.

Koska uutisten lukeminen aiheuttaa minussa välittömästi pahan olon, olen välttänyt sitä. Lukenut ne vain joka toinen päivä tai harvemminkin, luottanut siihen, että kuulen kyllä, jos on jotain oikeasti kuultavaa.

Ja vähän yllättäen tämä median käytön vähentäminen on rauhoittanut minua muutenkin. Kun normaalisti tarkistan meilit vielä illalla ja monta monta kertaa päivässä, usein viikonloppuisinkin, niin nyt olen vähentänyt sitä. Olen heräillyt rauhassa, lukenut kirjaa tai naistenlehteä, käynyt lenkillä ja avannut meilit vasta sitten. Ennen luin ne aina sängyssä heti herättyäni.

Olen osannut jälleen syventyä, istunut tunteja ja tunteja nenä kiinni kirjassa, unohtanut avata somen, venytellyt ja juossut. Vihdoin olen löytänyt aikaa ja motivaatiota kokeilla myös hieman uudenlaista ruokavaliota. Jätin palkokasvit ja gluteenin hetkeksi pois ruokavaliostani ja seurailen, vaikuttaako se vatsaani. Kerron sitten.

Olen myös soitellut paljon kavereilleni ja puhunut vanhempieni kanssa puhelimessa varmasti enemmän kuukauden aikana kuin yleensä parin, maannut lähes kokonaisen sunnuntain patjalla parvekkeella kuunnellen äänikirjaa ja ollut poikkeusoloista huolimatta oudon levollinen. Tämä on kuin pakollinen hidastamisen retriitti.

Kaikkeen tottuu, eikä kaikki tottuminen ole pahasta. Pitäisin mielelläni koronan jälkeenkin mukanani tätä rauhaa, sitten kun maailma taas avautuu, hyörinä valtaa elämän ja menoja on sinne sun tänne.

Lopuksi vielä vähän herkkua, eli:

Porkkanakakkupuuro

jota tein jokin aika sitten Green Kitchen Storiesin ohjeella. Maistuu juuri siltä, miltä kuulostaa, eli aika hyvältä. Muokkasin ohjetta vähän sen mukaan, mitä kaapista löytyi. Nyt kun ei huvita turhaan suunnata kauppaan.

Laita uuni lämpiämään 180 asteeseen.

Sekoita kulhossa 2 dl kaurahiutaleita, kanelia, kuivattua inkivääriä, vaniljaa, suolaa ja kardemummaa. 

Riko toiseen kulhoon kaksi luomumunaa. Lisää 2 dl kasvismaitoa, kourallinen mulperinmarjoja tai rusinoita ja neljä raastettua porkkanaa. Sekoita.

Yhdistä kaikki aineet ja kaada seos voideltuun uunivuokaan. Lisää lusikallinen kookosöljyä ja maun mukaan hunajaa tai vaahterasiirappia. 

Kuorruta pähkinöillä ja siemenillä. 

Paista noin puoli tuntia. 

Tarjoile esimerkiksi kreikkalaisen jugurtin kanssa. Itse söin kauramaidon kera. 

Voikaa hyvin!

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading